Kangaspuut louskuivat muuten hiljaisessa huoneessa, Iloisen värinen matto oli meneillään. Miniälle Reetta sitä laittoi, tuliaiseksi uuteen taloon. Pöly meni kurkkuun, Reettaa tuppasi vähän yskittämään. Ei kai se hyvää tehnyt, astmaiselle ihmiselle, tämä kutominenkaan. Se nyt vaan oli niin verissä, ettei malttanut luopua. Jollei ollut mitään tilaustyötä, laitteli omaksi tai sukulaisten iloksi. Miniä olisi mielissään, se kun oli toivonut tällaista kirjavaa mattoa eteiseensä. Miniä ei ollut suoraan sanonut sitä haluavansa juuri Reetalta, harmitteli vain, kun ei osannut itse kutoa eikä ollut aikaa opetellakaan.
Reetta oikaisi välillä selkäänsä, olihan tässä tullut yhden päivän osalle jo istuttuakin. Jospa keittäisi kahvit välillä, jatkaisi sitten, jos haluttaisi. Reetta nousi ylös tukien itseänsä kangaspuihin. Olipa kaunis, oli. Siinä ne olivat kaikki elämän ilot ja surut. Itse Reetta oli kaikki kutimensa leikannut. Vanhoista vaatteista, pöytäliinoista ja lakanoista. Omista ja toisilta saaduista. Tuokin tuossa, Petrin vanhat housut. Ensimmäiset housut, jotka olivat kuluneet polvista puhki silkasta elämisen menosta. Raijan punainen syntymäpäivämekko sulassa sovussa Tuijan vanhan, pesuissa harmaaksi menneen pöytäliinan kanssa. Sekin liina oli monet juhlat nähnyt. Joulut ja pääsiäiset, häät ja hautajaiset. Reetta köpitteli lietensä luo , sytytti tulen ja laittoi veden kiehumaan.
Vanhus huokasi itsekseen elämänmenoa miettiessään. Kaikenlaista tässä oli ehtinyt nähdä ja kokea. - - Kun vanhaksi elää, niin paljon näkee, tuumasi Reetta ja laski porot pannuun. Kiehautti kahvin ja jätti selkiämään. Ehti tuskin istua, kun ovikello soi.
-Päivääpäivää, toivotteli Miina ja astui sisään lupaa kysymättä. - Onpa kaunis päivä, vaikka ethän sinä siitä mitään tiiä, sisällä oot istunnu koko päivän, oonhan minä nähny. Ei oo verho edes heilahtanu. Piti lähtee oikein kattomaan, ookko vielä hengissä. Vaan näyppä olevan , kahveekin tuoksuu nenään niin sulosesti.
Kokemuksesta Reetta tiesi, että oli turha yrittää tukahduttaa Miinan puhetulvaa. Se vaikeni vasta, kun sai kahvikupin eteensä. Niinpä Reetta mutisi vain jotain myöntelevää ja kaatoi Miinalle kahvia.
- Kiitoskiitos, kyllähän tässä kahvi jo maistuukin, suu kuivuu, kun täällä on niin pölyistäkin.
- Täällä muka likaista, juur vein eilen matotkin pihalle. Tamppasin niin, että piiskakin katkesi varresta, Reetta loukkantui.
- Enhän mää nyt sitä hyvä ihminen, hätääntyi Miina. Kostutti pullaa kahviinsa ja imeskeli nautinnollisesti pehmeää vehnästä. - Sitä vaan, että eikös toi kuteitten pöly ota sun nenääs, kun munkin nenään se tuntuu, terveen ihmisen ?
-Mää mikään sairas oo, kimpaantui Reetta, - mitä nyt astmaa vähän on. Ei tässä nyt kuoleman kielissä vielä olla.
Miina nipisti suunsa yhteen, ei sitten, hyvällä hän vaan tarkoitti. Hörppäsi kupposensa loppuun ja teki lähtöä.
Ovi kolahti vieraan jälkeen. Reetta tuhahti pahantuulisena. Mokomakin ilonpilaaja ! - Omahan on murheeni, jos vähän pölyääkin. Silläkään oo muuta tekemist kuin vahdata toisten asioita. Eikö edes häppee, kun kulkee nuuskimassa. Mikkään ei siltä salassa pysy. Ei kai täällä saa edes rauhassa kuolla. Saatikka sitten ellää.
Reetta palasi takaisin puittensa ääreen, otti sukkulan käteensä ja alkoi pistellä. Sukkelaan se sujui vieläkin, melkein kuin ennen vanhaan. Tosin metrejä ei tullut ihan niin paljon kuin joskus nuoruudessa, mutta kävihän se näinkin. Siinä meni Maijan potkuhousut, siinä loput kapalot.
Elämän koko kirjo.
| Kuva : loruloimi ky:n sivulta |
